Minun tarinani tuhotusta taiteesta


80-luvun loppupuolella sain opiskelija-asunnon Jyväskylän Roninmäestä, kahden hengen solusta. Olin yleensä yliopiston kesälomat muualla töissä ja muutamana kesänä vuokrasin oman huoneeni eteenpäin. Kesällä 1990 Jyväskylässä pidettiin vihreiden liittokokous, jonne tuli muun muassa taiteilija Miina Äkkijyrkkä lapsineen. Ystäväni, jolle olin vuokrannut asuntoni kesäksi, majoitti heidät sinne kokouksen ajaksi ja meni itse kavereiden luokse.


Soluhuoneessani oli kaksi neliönmuotoista ikkunaa, joiden välissä oli leveä tuuletusikkuna. Oikeanpuoleiseen ikkunaan olin tehnyt vesivärimaalauksen, joka toimi myös eräänlaisena vieraskirjana: siinä oli vierailijoiden nimmareita vesiväreillä tehtynä. Miina Äkkijyrkkä piti maalauksesta ja ystäväni jätti hänelle vesivärit. Viikonlopun jälkeen oikeanpuoleisessa ikkunassa sitten luki ”Miina, Yppe ja Pihlaja” ja vasemmassa ikkunassa oli noin 15 kertaa 15 sentin alueella kolme maailman suloisinta pientä vesiväreillä maalattua lehmää! Se oli minulle ihana yllätys, kun palasin syksyllä opiskelija-asuntooni. Rakastuin noihin pikku lehmiin. Tiesin, että jonakin päivänä joutuisin luopumaan niistä samalla kun luopuisin opiskelija-asunnostani, mutta kuvittelin mielessäni, että sitten kun se hetki koittaisi, ottaisin ikkunoista valokuvia, laittaisin musiikkia soimaan ja pesisin vesivärimaalaukset pois itse, kaikessa rauhassa, lähtörituaalina. Toisin kävi.


Syksyllä 1992 soluasunnon toiseen huoneeseen muutti nuori maalaistyttö, joka joutui huonoon seuraan. Itse vietin viikonloput enimmäkseen muualla, mutta kämppikseni piti yhteisessä opiskelija-asunnossamme bileitä, jotka alkoivat vähitellen muuttua yhä hurjemmiksi. Aloin kuulla häneltä tarinoita kuokkavieraista ja tavaroiden katoamisista ja ryhdyin lukitsemaan oman huoneeni oven lähtiessäni pois.


Sinä lokakuisena viikonloppuna kun oli kunnallisvaalit, olin kotipaikkakunnallani äänestämässä ja palasin Jyväskylään myöhään sunnuntai-iltana. Kämppikseni oli poissa, lähtenyt kotiinsa syysloman viettoon. Soluasuntoomme oli tultu sisään häneltä varastetulla avaimella, myös minun huoneeni ovi oli rikottu ja hävitys oli hirmuinen. Sieltä oli varastettu kaikenlaista, mutta pahinta oli järjetön sotkeminen ja tuhoaminen – kirjahyllyt kaadettu, vaatteet kiskottu kaapeista, musiikkikasettien nauhat kiskottu ulos, keittiönkaapeista jauhot, ryynit ja mausteet ynnä muut levitelty ympäriinsä niin että porraskäytävään asti haisi kuin itämaisessa ravintolassa, ja niin edespäin.


Miina Äkkijyrkän pieni lehmämaalaus ikkunassa oli kuitenkin ihme kyllä koskematon. KOAS:in isännöitsijä, joka kävi katsomassa hävityksen kauhistusta, lupasi minulle ”pienenä korvauksena vahingoista” että saisin sen mukaani, kun muuttaisin naapuritaloon toiseen soluasuntoon: sen voisi leikata ikkunasta irti. Kaunis ja lohdullinen ajatus sen katastrofin keskellä, mutta toisin kävi.


Viikon verran asuin sukulaisten nurkissa ja kävin sieltä käsin raivaamassa kaaosta ja kantamassa tavaroita naapuritaloon. Eräänä päivänä kun tulin entiseen asuntooni, näin kauhukseni, että ikkunoissa ei ollutkaan enää vesivärimaalauksia – ne oli pesty! KOAS oli lähettänyt paikalle yli-innokkaat siivoojat, jotka eivät tienneet isännöitsijän lupauksesta mitään.


Edes valokuvaa ei jäänyt muistoksi Äkkijyrkän suloisista pikkulehmistä. Olin liian shokissa tiukatakseni asiaa KOAS:ilta saati kysyäkseni mitään korvauksia. Fiilis oli kuin Karjalan evakolla konsanaan: kaik män eikä piisantkaan.

Johanna 2008